Taas jälleen kerran täytyy todeta että eivät nuo tuolla terveyskeskusessa saa aikaiseksi hevonkikkarettakaan, yksityisellä piti käydä otattamassa sellaiset kuvat tuosta koivesta että täditkin tk:ssa näkevät että murtunut se on. Hyvää päivää sentään, ollut jo vuoden verran! Vasemman jalan astuinluu on keskeltä irtipoikkikatki. Että sillä lailla! Kyllä vituttaa ja kuvitella saattaa kuinka jumissa ihminen voi olla kun on vuoden verran lenkkassut jalan ulkosyrjällä menemään kun normaali astuminen tuottaa pirunmoista tuskaa. Juoksuaskelista ei voi haaveillakkaan, varsinkin kun omistaa sellaiset nilkat jotka muutenkin muljuvat miten sattuu.
Tässä nyt sitten odotellaan aikaa spesialistille. Saa nähdä joudunko keväällä jo leikkuupöydälle, tuo astuinluu on kuulemma sen verran pieni luu että on huono luutumaan uudelleen. Eli melko varmasti jossain vaiheessa ne rupeavat kaivelemaan nuo luun sirpaleet jalkapöydästä veks.

Ompa tässä jäänyt sitten harrastukset aika vähiin, koirien kanssa tehdään lähinnä metsä lenkkejä missä ei meikäläisen tarvi kun käveleskellä. Viiseli reppana ei pääse sinnekkään kun ei sitä irti voi päästää, jos sen tekee koirasta ei näky kun valkonen hännänpää ja sen jälkeen sen saa hakea kylän kupeesta.
Onneksi on sentään tuota lunta niin potkuttelemaan ollaan päästy ja testaamaan pojjaan vetointoa. Sitähän löytyy! Alkaa vaan vauhti olemaan sitä luokkaa että kannattais varmaan ruveta opettelemaan jonkin näköisiä pysähtymis ja kääntymis käskyjä... ;)

Jyväskylän näyttelyssäkin piipahdettiin, Viski ens kertaa virallisesti pentuluokassa. Jätkä oli luokassaa toinen häviten veljelleen josta oli kasvanut todellinen komistus. Tuomarin mielestä Viski oli liian matala, liian pitkä kuonoinen ja korvatkin oli jotenkin hassut. Laihassa kunnossakin veilä kaiken lisäksi.... No ÄLÄ! Kerro jotain mitä mä en tiedä! 
No on kai se kun kaveri ei ollut syönyt juuri mitään kolmeen viikkoon kun Trina lykkäsi juoksun taas tosi hyvään väliin. Näyttihän se ehkä hitusen kapiselta puolet karvasemman ja massakkaamman veljensä rinnalla mutta sentäs se liikku ku unelma! Ja olin kerrassaan tyytyväinen siihen miten se käyttäyty näyttelypaikalla ja kehässä.

Ja kotimatka oli historian hirvein. Koskaan ei ole Jyväskylä Raahe väli ollut niin pitkä. Lunta tuli kaikissa mahdollisissa olomuodoissa ja suurimmanosan ajasta ajoit sellaisessa lumipilvessä että jos aurauskeppejä ei olisi ollut nii et olis mistään tiennyt ootko tiellä vai et.
Ja taas löytyi yksi paikka kartalta mihin Heini ei enää ikinä pysähdy ja se on Pihtiputaan Shell! Sen pihalla nimittäin isin Peugeot sanoi notta kaput. Kello repi siinä vaiheessa jo kahdeksaa illalla ja huumorintaju oli jo aika vähissä.
Toista tuntia siinä meni että monen konstin/puhelun/huoltomiehen kautta päästiin takaisin tienpäälle ja kun Pulkkiaan viimen tultiin nii tuntu kuin ois ollu jo kotona. Tosin iloittiin hitusen liian aikaisin, Pulkkila Raahe väli oli totaalisesti tukossa lumesta. Pitkän matkaa ajeltiin vastaantulevien kaistalla kun ainoastaan se oli osittain aurattu, ja piirun verran ennen Vihantia Pesonen (=auto) alkoi vilkuttelemaan moottorin häiriövaloa.VOI KU KIVA!
Siinä vaiheessa sanoin Sannalle että vittu räjähtäkööt vaikka koko paska mutta en pysähy.
 
Me lähdettiin Jyväskylästä kello 14.00 ja oltiin Raahessa kello 23.00.
Seuraavana aamuna heräsin siihen kun puristin peiton helmaa rystyset valkosena ja niska oli ihan perkeleen kipeä.
Ei mielellään enää ikinä!