Taas jälleen kerran täytyy todeta että eivät nuo tuolla
terveyskeskusessa saa aikaiseksi hevonkikkarettakaan, yksityisellä piti
käydä otattamassa sellaiset kuvat tuosta koivesta että täditkin tk:ssa
näkevät että murtunut se on. Hyvää päivää sentään, ollut jo vuoden
verran! Vasemman jalan astuinluu on keskeltä irtipoikkikatki. Että
sillä lailla! Kyllä vituttaa ja kuvitella saattaa kuinka jumissa
ihminen voi olla kun on vuoden verran lenkkassut jalan ulkosyrjällä
menemään kun normaali astuminen tuottaa pirunmoista tuskaa.
Juoksuaskelista ei voi haaveillakkaan, varsinkin kun omistaa sellaiset
nilkat jotka muutenkin muljuvat miten sattuu.
Tässä nyt sitten odotellaan aikaa spesialistille. Saa nähdä joudunko
keväällä jo leikkuupöydälle, tuo astuinluu on kuulemma sen verran pieni
luu että on huono luutumaan uudelleen. Eli melko varmasti jossain
vaiheessa ne rupeavat kaivelemaan nuo luun sirpaleet jalkapöydästä veks.
Ompa tässä jäänyt sitten harrastukset aika vähiin, koirien kanssa
tehdään lähinnä metsä lenkkejä missä ei meikäläisen tarvi kun
käveleskellä. Viiseli reppana ei pääse sinnekkään kun ei sitä irti voi
päästää, jos sen tekee koirasta ei näky kun valkonen hännänpää ja sen
jälkeen sen saa hakea kylän kupeesta.
Onneksi on sentään tuota
lunta niin potkuttelemaan ollaan päästy ja testaamaan pojjaan
vetointoa. Sitähän löytyy! Alkaa vaan vauhti olemaan sitä luokkaa että
kannattais varmaan ruveta opettelemaan jonkin näköisiä pysähtymis ja
kääntymis käskyjä... ;)
Jyväskylän näyttelyssäkin
piipahdettiin, Viski ens kertaa virallisesti pentuluokassa. Jätkä oli
luokassaa toinen häviten veljelleen josta oli kasvanut todellinen
komistus. Tuomarin mielestä Viski oli liian matala, liian pitkä
kuonoinen ja korvatkin oli jotenkin hassut. Laihassa kunnossakin veilä
kaiken lisäksi.... No ÄLÄ! Kerro jotain mitä mä en tiedä!
No on kai se kun kaveri ei ollut syönyt juuri mitään kolmeen viikkoon
kun Trina lykkäsi juoksun taas tosi hyvään väliin. Näyttihän se ehkä
hitusen kapiselta puolet karvasemman ja massakkaamman veljensä rinnalla
mutta sentäs se liikku ku unelma! Ja olin kerrassaan tyytyväinen siihen
miten se käyttäyty näyttelypaikalla ja kehässä.
Ja kotimatka
oli historian hirvein. Koskaan ei ole Jyväskylä Raahe väli ollut niin
pitkä. Lunta tuli kaikissa mahdollisissa olomuodoissa ja suurimmanosan
ajasta ajoit sellaisessa lumipilvessä että jos aurauskeppejä ei olisi
ollut nii et olis mistään tiennyt ootko tiellä vai et.
Ja taas
löytyi yksi paikka kartalta mihin Heini ei enää ikinä pysähdy ja se on
Pihtiputaan Shell! Sen pihalla nimittäin isin Peugeot sanoi notta
kaput. Kello repi siinä vaiheessa jo kahdeksaa illalla ja huumorintaju
oli jo aika vähissä.
Toista tuntia siinä meni että monen
konstin/puhelun/huoltomiehen kautta päästiin takaisin tienpäälle ja kun
Pulkkiaan viimen tultiin nii tuntu kuin ois ollu jo kotona. Tosin
iloittiin hitusen liian aikaisin, Pulkkila Raahe väli oli totaalisesti
tukossa lumesta. Pitkän matkaa ajeltiin vastaantulevien kaistalla kun
ainoastaan se oli osittain aurattu, ja piirun verran ennen Vihantia
Pesonen (=auto) alkoi vilkuttelemaan moottorin häiriövaloa.VOI KU KIVA!
Siinä vaiheessa sanoin Sannalle että vittu räjähtäkööt vaikka koko paska mutta en pysähy.
Me lähdettiin Jyväskylästä kello 14.00 ja oltiin Raahessa kello 23.00.
Seuraavana aamuna heräsin siihen kun puristin peiton helmaa rystyset valkosena ja niska oli ihan perkeleen kipeä.
Ei mielellään enää ikinä!
keskiviikko, 17. joulukuu 2008
Kommentit